We never change

Taas täällä.
Olen yrittänyt pysyä poissa blogini äärestä
ja koittanut saada elämäni kuntoon.
Osittain olenkin onnistunut, osittain en.

Olen seurustellut poikaystäväni kanssa nyt
puoli vuotta. En ole ikinä ollut näin onnellinen kenenkään kanssa. Hän on täydellinen.
Minä en.

Osittain teen tämän hänen takiaan.
Hän on hyvännäköinen, minä taas lihava ja tyytymätön itseeni. Tuntuu kuin en ansaitsisi häntä. En ansaitsekkaan.

Mielessäni pyörii koko ajan ajatus siitä, että hän aikoo jättää minut, koska en ole tarpeeksi hyvä hänelle. Olen välillä äksy ja huono tekemään kompromisseja. Suutun, jos asiat eivät suju niinkuin haluan.

Olen lopettanut lääkkeiden syönnin, koska pelkäsin että hän huomaa sen ja alkaa kyselemään.
Lääkärini yritti saada minua koko ajan osastolle masennuksen ja itsetuhoisuuden takia. En ikinä suostunut joten jouduin käymään kerran viikossa psykiatrilla puhumassa.
Ja turhaa siellä on käydä valehtelemassa, joten lopetin koko touhun.

En ole viillellyt pitkään aikaan, koska poikaystäväni alkaisi kyselemään.
Nyt puran pahaa oloani ruoan ja liikunnan avulla. Tavoitteena -10 kiloa.
Jotenkin minusta tuntuu, että hän ei jätä minua jos olen laihempi.
Tiedän, että ei hän minua ole jättämässä ja että hän rakastaa minua juuri sellaisena kuin olen.
Silti jokin huutaa pääni sisällä, että hän löytää jonkun laihemman ja nätimmän ja jättää minut.

Eli nyt syön alle 1000 kaloria päivässä ja liikun paljon.
Aion nyt alkaa taas raportoimaan edistystäni tänne ja muutenkin avautua elämästäni. Hyvistä ja huonoista jutuista.

Haluan vain olla hänen arvoisensa.
Haluan olla laiha ja kaunis.

Olen virhe joita tapahtuu

I miss you so.

Kaipaan itseäni.
Tuntuu itsekkäältä sanoa niin , mutta se on totta. Kaipaan sitä tyttöä, joka oli aina iloinen ja jaksoi aina uskoa tulevaan.
Nyt olen vain varjo siitä mitä joskus olin ja se on surullista.

En ole pitkään aikaan itkenyt.Olen ollut niin surullinen, että en ole pystynyt siihen.
Tänään itkin.

Muuten siinä ei olisi mitään huomioimisen arvoista, mutta itkin jonkun muun nähden.
Kerroin hänelle tuskastani. Hän ymmärtää. Hän on myös kokenut paljon elämässään.

Hassuinta kaikessa on, että olin vaan tupakalla kyseisen henkilön kanssa.
Emme edes tunne kovin hyvin.
Hän katsoi minua syvälle silmiin ja sanoi: "Miksi sinusta tuntuu noin pahalta?"
En ollut aiemmin edes puhunut asiasta hänelle, hän ei tiedä mitään minusta tai ongelmistani.
Kun kuulin hänen sanansa purskahdin itkuun, jotenkin hän näki minusta niin paljon.

Olin juuri aiemmin aamulla ajatellut ottaa yliannostuksen lääkkeitä. Minulla oli kaikki pillerini mukana laukussani, kerroin hänelle.
Hän sanoi:

"Olet niin arvokas"

One day I'll fly away

Olen väsynyt.
Olen joka päivä herännyt yhden aikaan päivällä ja silti en jaksa nousta ylös.
Viime viikolla jäin kiinni huumeseulassa huumeiden käytöstä.
Ennen olisin panikoinut tai jättänyt menemättä sinne, mutta nyt tuntuu että ei sillä niin väliä ole. Tiesin jääväni kiinni.
Huomenna joudun Nuorisoasemalle keskustelemaan päihteiden käytöstäni. Minulla on ollut 4 päivän ryyppy putkia ja käytän huumeita. Ehkä apu on ihan tervetullutta.
Tuntuu vaan, että kaikki on nykyään liikaa minulle. Se on taakka jota en enää kovin kauaa jaksa kantaa mukanani.
Tuntuu myös, että lääkkeeni eivät auta. En tunne mitään eroa olossani, vaikka olen jo monta kuukautta niitä syönyt. Tuntuu, että mistään ei ole enää apua. Olen jo liian syvällä...

There's More To Life Than This

Olo edellen karmea.
Sain uudet lääkkeet, joissa hyvänä puolena ruokahalun väheneminen.
Eli voin olla koko päivän syömättä eikä minun tee edes mieli syödä. Kolme kiloa tähän mennessä pudonnut.
Eilen minulta otettiin labrat, eli verikokeet ja huume seula.
Seula ei varmasti mene läpi.

Taidanpa ottaa torkut ennen töihin menoa...

Melt My Heart To Stone

Tänään ajattelin sitä ensimmäistä kertaa tosisaani.
Lähtemistä.
Olen yrittänyt hukuttaa murheeni alkoholiin.
Viime viikonloppu ei ollut poikkeus.
Vedin hirveän määrän viinaa baarissa.
Olin nniin humalassa, että kaaduin baarin pihalla kirjaimellisesti naamalleni asfaltille saaden mojovan repeämän huuleeni. Sen jälkeen soitin exälleni (siis tälle jonka kanssa hetki sitten seurustelin ja joka noin pari viikkoa sitten jätti minut) ja raahasin hänet meille yöksi.
Hävettää.
Kaduttaa.änään olisin sen tehnyt.
Minusta tuntuu niin pahalta, etten sitä mvoi edes selittää. Ja pahinta on juuri se, etten kellekkään sitä osaa selittää.
Lääkärit jaksavat lupailla, että kaikki paranee.
Viimeksi tuplasivat lääke annokseni.
Mutta ei mikään parane.

Meinasin tänään hakea apteekista loput lääkkeistäni ja huuhtoa ne alas viinalla.
Olisinkin, mutta tajusin että reseptissäni ei enää ollut lääkkeitä jotan kävin vain uusimassa sen ja ensi viikon maanantaina uusi yritys.
Nyt vaan tuntuu, että minun on pakko päästä pois.
En jaksa enää yhtään tyhjää päivää.
Tuntuu vaan, että jos nyt tappaisin itseni, voisi exäni liittää sen itseensä.
Olen jo muutaman kerran "vihjannut" asiasta, mutta aina sen jälkeen sanonut, etten oikeasti sitä tekisi. En halua aiheuttaa hänelle sitä tuskaa, ei hän mitään väärää ole tehnyt.
Mutta pitäisikö minun muiden ihmisten takia jäädä tänne kiduttamaan itseäni?

Kirosäkeet

Sammutin herätyksen, käänsin kylkeä.
Nousin taas tunnin myöhemmin kuin suunnittelin.
Tänään vaan tunnin koska en saanut olla myöhässä. Lääkäri.
Astun ulos ulko ovesta ja sytytän tupakan. Kirpeä pakkanen iskeytyi kasvoilleni.

Olin istunut hänen huoneensa edessä jo 10 minuuttia, kun hän vasta saapui töihin.
Odotin vielä 10 lisää kunnes hän kutsui minut sisään.
Lääkärilläni on tummat piirteet ja silmät, jotka tunkeutuvat mieleesi. Turha yrittää valehdella, hän tietää.
Ensimmäinen kysymys: "Mitä sinä täällä teet?". No siinä selittelin kuinka Peijaksesta oltiin käsketty hänelle varata uusi aika ja että hänen pitäisi nyt antaa minulle lähete jatkohoitoon.
Hän katsoo minua läpitunkevilla silmillään miettien.
Ei tämän näin pitänyt mennä.

Olin paljastanut hänen ilkeän juonensa. Hän soittaa Peijakseen: "Viime viikon perjantaina laitoin teille tytön sinne psykiatriselle lähetteellä, nyt hän on taas täällä. Onko tämä joku teidän käytäntönne? Hänen BDI:insä oli 42. Hän ei kuulu avohoitoon saati sitten tänne terveyskeskukseenkaan."
Lähettämällä minut Peijakseen hän yritti saada minut osastolle. Hän luuli, että siellä psykiatri olisi minut suostutellut jäämään sinne.
Näin ei käynyt. He lähettivät minut takaisin omalääkärini kiusaksi. No hän pallotti minut nyt terveyskeskuksen psykiatrille.
"Musita, että jos sinulle tulee itsetuhoisia ajatuksia niin voit aina mennä Peijaksen päivystykseen se on auki 24/7, tärkeintä on , ettet itsellesi ala tehdä mitään".
Hän työntää käteeni lapun jossa lukee psykiatrin ajanvaraus numero ja luo minuun vielä viimeisen katseen. Hänen silmistään näkyy sääli minua kohtaan.
En tarvitse sääliä, varsinkaan häneltä.

I have started loving sorrow along the way

Aina on niin hankalaa nousta ylös.
Tiedän, että tänään pakko nousta ajoissa ja lähteä kouluun. Herään kuudelta, sammutan herätyksen ja käännän kylkeä. Nukuin taas 14 tuntia.

Huomenna taas lääkäriin. Ei jaksaisi ei tahtoisi ei huvittaisi.
Haluaisin vaan olla. Istua sängylläni ja tuijottaa seinää niin kuin olen niin monet vuodet tehnyt.
Varmaan tappaisin itseni jos se merkitsisi mitään.
Minulla ei ole takeita, että asiat olisivat ikinä paremmin kuin nyt. En vaan halua sitä tuskaa läheisilleni, muuten olisin jo monet kerrat menny.

Törmäsiin taas entiseen poikaystävääni.
Tähän joka yritti tappaa itsensä kun olin paikalla.
Tähän joka sai minut tuntemaan itseni täysin arvottomaksi suuttuessaan ja hakatessaan minua.
En vieläkään voi kohdata häntä. Kun huomasin hänet kadulla, juksian. Lujaa. Tuntuu, että psyykkeeni ei kestö enää monia tuollaisia kohtaamisia.
Ja vielä kun kukaan ei ymmärrä miten paljon asia minua satuttaa.
Haluan vaan mennä takaisin nukkumaan.

It's not easy facin' up when your whole world is black

Jos oloani pitäisi kuvailla yhdellä sanalla se olisi: Zombi.

Vaikka lääkitys ei ole vielä alkanut täysin vaikuttaa on jotenkin turtuneempi olo kuin ennen.
Hyvä.
Väsyttää aivan jäätävän paljon ihan sama kuinka paljon nukun.
Edellisyönä nukuin helposti sen 14 tuntia ja viimeyönä tuli taas se 10 täyteen.
Ja vieläkin olen väsynyt.

Yhtä asiaa en vieläkään ymmärrä.
Miksi määrätä minulle lääkkeitä joissa 2 ensimmäisen viikon aikana sivuvaikutuksena itsetuhoisuuden lisääntyminen.
Olen itsetuhoinen jo muutenkin.
Noh, väliäkös sillä tässä vaiheessa.

Ja edelleen ongelmallista jutella poikakaverille asioista.
Hänkin sai vasta tällä viikolla tietää, että syön lääkkeitä.
Hän tietää, että minulla on paha olla, mutta ei kuinka paha oloni oikeasti on. En uskalla kertoa. En halua, että hän näkee että olen "viallinen".
Ehkä joku päivä hän näkee sen.

Huomenna taas kouluun. Ei jaksaisi. Koeviikko ja arvatkaapa vaan olenko lukenut. En.
Ja huomenna pitää myös soittaa taas terveyskeskukseen varaamaan uutta aikaa. En haluaisi tehdä sitä koska sain jo lääkkeet niin voisin luistaa psykiatrin istunnoilta, mutta pakkohan minun on joskus reseptit uusia ja en usko, että pelkät lääkkeet auttavat minua pitkällä tähtäimellä.
Saanhan sitten nähdä miten hankalaa minun on puhua asioistani.
Tähän asti tämä blogi on ollut minulle "pakopaikka" jossa voin rehellisesti kertoa asioita itsestäni.
"I just want to fly away"

Medicate my pain away

Eli sain torstaina vihdoin varattua ajan itselleni lääkäriin uniongelmien ja "alavireisyyden" takia.
Kävin siellä tänään ja täytin kiltisti BDI kyselyn ja jonkun alkoholi ja päihde kyselyn.
Luulin, että BDI:stä saisin korkeintaan pisteitä täyttämä'än lievän-, tai keskivaikean masennuksen oireet.

Kun lääkäri oli lukenut vastaukseni läpi ja laskenut pisteeni tulos oli 42.
Mikä vitun 42?
Lääkäri sanoi, että yksikään hänen potilaistaan ei ollut saanut niin korkeita pisteitä.
Olin näköjään täyttänyt lomakkeeseen voittorivin.

Hän kyseli vähän "taustojani" ja yleisestä olostani. Kun aloin miettiä vastauksiani niin ymmärsin. En olekkaan kunnossa. Tiesin kyllä että minulla ei ehkä kaikki asiat ole hyvin, mutta en tiennyt että ne ovat niin huonosti. Olo kyllä ollut sen mukainen.

Joten lähetteellä Peijaksen psykiatriselle poliklinikalle, käteen paperi joka sanoi "Diagnosoitu vaikea masennus" ja ulos psykiatriselta lääkereseptin kanssa.
10mg Cipralex mielialalääke masennuksen hoitoon ja siihen kaveriksi vielä 15mg Mirtazapin unta tukeva mielialalääke masennuksen hoitoon.
Ensi viikolle sitten uutta aikaa omalääkärille, josta todennäköisesti lähete psykiatrille seurantaan.
Kyllä minulle osastoakin ehdotettiin, mutta sinnehän en suostu. Mielummin käyn 4 kertaa viikossa psykiatrin tarkkailussa.

No kohta nähdään miten napit vaikuttavat. Olisi kyllä ihana saada helpotusta tähän oloon...

I eat too much to live and not enough to stay alive

Väsyttää...
Vuorokaudessa ei vain ole tarpeeksi tunteja, että saisin kaiken tehtyä.

Menen kouluun kahdeksasksi ja pääsen varttia ylo kolme.

Suoraan koulusta menen töihin joka alkaa varttia vaille neljä.

Kotona olen kymmenen aikaan illalla.

Sitten olisi vielä läksyt yms.

Travitsen vuorokauteen ainakin neljä tuntia lisää, kiitos.

Pahimmilta ahmimisilta vältytty, eli syön noin 400 kaloria päivässä.

Joskus kyllä tuntuu että juon enemmän kuin syön. Enkä siis tarkoita mitään coco cola zeroa vaan alkoholia.

Viikonloppuisin uppoaa helposti hirveä määrä ja normaalisti illan päätyttyä minut saa kantaa kotiin.

En tiedä miksi juon, ehkä haluan hetkeksi unohtaa elämäni.

Voi olla mahdollista.

Kun juon ihmiset tuntuvat siedettäviltä ja jopa minusta tulee siedettävä.

Hauska.

No tänä viikonloppuna jätän tequilat kaappiin ja lähden laskettelemaan!

Urheilu voittaa aina alkoholin.

Eli kaksi laskettelun täyteistä päivää tulossa.

Mutta torstaina lupauduin jo kaverin kanssa "parille".

Ihan niin kuin ikinä olisin juonut pari.

Ehkä enemmänkin parikymmentä...