Carve your name into my arm

Neljä kiloa kevyenpänä palaan bloggaamaan.
Ei tunnu yhtään laihemmalta, vaan ainoastaan tyhjemmältä.

Kariutuneet, kivuliaat ihmissuhteet.

Ihmisten ilkeät, ajattelemattomat sanat.

Oma ulkoinen iloisuuteni...

Kaikki ihan liikaa.

Aamuisin haluaisin vaan jäädä sänkyyn makaamaan. En halua mennä kouluun. En halua nähdä "ystäviäni". Olen väsynyt.

Ainut hyvä puoli tässä on, että se on helpompaa kuin ennen.

Syön koulussa yleensä salaattia ja illalla kun pääsen kotiin yritän syödä jotain pientä.

Vaikkapa nuudeleita niin kuin tänään (90kcal) Sain puolet alas, sitten olin niin täynnä että en jaksanut enää. Ja nyt pari tuntia myöhemmin, ei edelleenkään nälkä.

Eli ei hirveästi tarvitse painia nälän kanssa.

En enää ikinä halua kuulla sanaakaan siitä, miten en ole "tarpeeksi laiha" tai miten "rasvaprosenttini on liian iso". En enää ikinä. Kohta ei tarvitsekkaan...

Kun psykologi kysyy minulta ajattelenko ikinä itsemurhaa, voin vastata:

"Koko ajan". Koko maailmani pyörii syömättömyyden ympärillä ja hidas itsemurha, sitähän tämä on.