Panic.

Olen aina ollut todella kontrolli friikki.
Pelkään, että menetän kontrollin itseeni ja välillä muihinkin.
Eilen kun olin käymässä baarissa, olin varmaan epähuomiossa jättänyt lompakkoni baaritiskille,
ja joku baarimikoista oli sen siitä ottanut talteen.
Kun huomasin lompakkoni olevan kateissa juoksin ensin ympäri baaria etsien sitä, mutta turhaan.
Menin pihalle ja sanoin ovimiehelle, että hävitin lompakkoni.
Siinä vaiheessa olin jo hysteerinen.
Jouduin istumaan maassa pää polvien välissä, koska en saanut henkeä.
Ovimies löysi lompakkoni ja toi sen minulle, mutta oli jo liian myöhäistä.
Istuin maassa varmaan 20 minuuttia haukkoen henkeä.
Ovimies yritti kaikin tavoin auttaa minua, mutta ei pystynyt.
Lopulta jouduin sairaalaan, koska minulla oli todella paha paniikkikohtaus.
Edes sairaalassa minua ei kunnolla saatu rauhoittumaan, vasta ison annoksen rauhoittavia lääkkeitä jälkeen pystyin jotenkin puhumaan...
Nyt se tuli todistetuksi. Pelkään kontrollin menettämistä.

Sad songs say so much.

Taas tuntuu, että olen syönyt tänään liikaa.
Kaksi leipää. Ei siinä vielä mitään, mutta äsken heikkona hetkenä söin kaksi vohvelia kermavaahdolla :/
Huomenna masentaa.
Eilenkin tuli syötyä liikaa, mutta ainoa hyvä puoli siinä oli, että
huomasin heti kun söin "normaalia enemmän" kehoni ei kestänyt sitä.
Minulle tuli todella paha olo ja olisin varmaa oksentanut, mutta olin töissä, niin en voinut.
Pelkään että en ikinä pudota sitä tavoitteena olevaa 10 kiloa.
En kyllä tänään enää syö ja huomenna paastoan koko päivän.

Nothing tastes as good as thin feels.

Tuota lausetta hoen itselleni päivästä toiseen.
Joak päivä yritän syödä alle 200 kaloria ja voitte vain kuvitella miten tarkasti lasken jokaisen syömäni kalorin.
167.4
Se on tämän päivän saldo. Todennäköisesti olen syönyt vähemmän kuin tuon määrän, mutta tuppaan aina laskemaan hieman yläkanttiin...
Kiinteästä ruoasta olen yrittänyt päästä kokonaan. Yleensä juon vettä, light limuja ja teetä. Keittoja syön, mutta nekin pitää huuhtoa alas puolella litralla vettä.

Olen yrittänyt päästää irti anoreksiasta, mutta en vain pysty...jotenkin se on vaan lohduttava tieto että en ole yksin koska se on aina mukanani. Se on minun taakkani, taakka, jota kukaan muu kuin sen saman kokenut ei ymmärrä. Se saa minut tuntemaan syyllisyyttä jos olen nälkäinen ja syön nälkääni jotain. Se saa minut surulliseksi kun menen vaa'alle ja paino on noussut tai laskenut liian vähän. Se saa minut myös turhautuneeksi kun mietin että onko elämäni tälläistä kuolemaani asti?En varmaan ikinä tunne oloani täysin vapaaksi. On päiviä jolloin toivon vaan että kuolisin tähän mahdollisimman nopeasti ettei minun enää tarvitsisi miettiä syömistä, kaloreita ja painoa. Se on minusta niin pinnallista, mutta jotenkin maailman tärkein asia.

We're looking better boney .

Hei!
Tämä on ensimmäinen merkintäni tähän blogiin.
Pidin ennen plogiani live journalissa, mutta päätin siirtyä tänne.
Alkuun pieni "info" itsestäni:
Olen kärsinyt anoreksiasta niin kauan kuin muistan, tai jaksan muistaa.
Kaikki alkoi jo ala-asteella, kun joku päivä huomasin että olen isompi kuin muut.
Se oli aivan normaalia "lapsen pyöreyttä" ja olisi kasvun kanssa varmaankin hävinnyt, mutta se ei minulle riittänyt.
Harrastin balettia, joka teki asioista vielä vaikeampia.
Tunneilla minä ja muut tytöt vertailimme toisiamme ja osoittelimme lihavia kohtiamme muille.
Kaikki olimme varmaankin alipainoisia, todella pieniä.
En edes harkinnut että minulla on anoreksia ennen kuin täytin varmaankin 16, jota ennen olin jo parisen vuotta tuijjotellut peilistä tikunlaihaa vartaloani ja kironnut kuinka lihava olen.
Elin paastoten ja kuntoillen.
Vasta ylä asteen lopussa sain jonkinlaista järjestystä elämääni ja elinkin melkein pari vuotta kohtalaisen "normaalia" elämää.
Noin vuosi sitten taas kaikki alkoi lipsua käsistä ja tässä sitä ollaan.